Minun värityskirjani

Hesari tiesi kirjoittaa torstaina, kuinka aikuisten värityskirjat eivät ole vain hassu trendi vaan oikeasti mielenterveyttä edistävä harrastus. Jos elämä on liian hektistä ja aivoilta vaaditaan arjessa enemmän, kuin mihin ne pystyvät, alkaa ihminen pahimmillaan käyttäytyä, kuin hänellä olisi tarkkaavaisuushäiriö. Mielen pitäisi myös joskus saada levätä.

Jutussa todetaan, että nykyaika ei kannusta mieltä lepäämään, vaan odotukset aivoille ovat entistä suurempia. Yksinkertainen fyysinen tekeminen on mielelle parasta rentoutusta. Tekeminen ei saa olla liian vaikeaa ja siihen pitäisi sisältyä jotakin fyysistä. Haastateltu aivotutkija Minna Huotilainen kuitenkin toteaa, että nyky-yhteiskunta ei tarjoa tämäntyyppistä toimintaa. Siksi me etsimme sitä tietoisesti jostain.

Luin juttua aamulla bussissa matkalla töihin ja nyökyttelin. Tunnistin sen, mistä kirjoitettiin. Tunnistin puheen tarkkaavaisuushäiriöiden ilmaantumisesta mielen kuormittumisen seurauksena. Ja tunnistin tarkalleen sen, miten pieni helpohko fyysinen tekeminen voi olla se avain, joka saa palautumaan.

Olen viime aikoina aina ajoittain kokenut keskittymiskyvyn heikkenemistä työssäni. Työni ei ehkä objektiivisesti arvioiden ole mitään supervaativaa. Olen asiantuntijatehtävässä ja pienen tiimin esimiehenä, työrytmi on kova ja tehtäväkenttä kohtuullisen laaja. Silti kyse ei ole mistään neurotieteestä, minulla ei ole varsinaista itsenäistä tulosvastuuta saati vastuusta kenenkään terveydestä tai elämästä, vaan toimin ihan puhtaasti hallinnollisissa tehtävissä. Tiiminikin on tosiaan pieni ja oikein hyvin toimiva. Työn määrä kuitenkin usein musertaa alleen, samoin vastuu siitä, ettei oma tiimini musertuisi työmäärän alle.  Arki on joskus pelkkää sumua.

Huomaan itsessäni erittäin hyvin kiireisten jaksojen vaikutuksen - tarkkaavaisuus, pitkäjänteisyys ja joskus jopa ongelmanratkaisukyky ovat koetuksella. Kun nämä kaikki ovat edellytyksiä työn suorittamiselle, on vain rehellistä sanoa että samalla tehokkuus ja työn laatu kärsivät. Aivoni ylikuumenevat, haluan vain sulkea tekemättömät asiat ajatuksistani, ja piiloutua omaan nurkkaani ja toivon, ettei kukaan minua sieltä löydä. On aikoja, jolloin joka puolelta tulevat vaatimukset vievät voimat. Silloin myös se, mikä antaa todellisia voimavaroja, perhe ja ystävät voi muuttua mielessäni pelkiksi vaatimuksiksi. Usein nämä vaatimukset ovat enemmän omien mielikuvien tuottamia kuin toisten ihmisten todellisia vaatimuksia. Haluaisin olla hyvä äiti ja pitkän työpäivänkin jälkeen leikkiä täysin keskittyneenä lasten kanssa pikkuautojen ja lentokoneiden korjaamoa ja olla se pitkäpinnainen aikuinen, joka ei hermostu, vaikka lapset, itsekin päivästä väsyneenä kiukuttelevat aivan turhasta iltapalapöydässä ja vaativat mahdottomia.

Vaikka aika perheen kanssa on se, mitä eniten haluaisin lisää, joskus huomaan, että se ei rentouta mieltäni. Tunnepuolella se palauttaa minut todellisuuteen, siihen mikä on tärkeää, mutta aivot jatkavat ylikierroksilla, keskittymiskyky pysyy teillä tietämättömillä ja ajatukset kiertävät kehää josta eivät pääse ulos.

Keskellä ruuhkavuosia minulla on yhä useammin vahva tunne, että koskaan ei ole aikaa ajatella. Tämä Hesarin artikkelissakin todettiin nykyajan ongelmaksi; Missään ei ole rauhaa ajatella. Ehkä siksi juttu tuntuikin niin tutulta. Kun vain saisi olla hetken ja ajatella. Niin ettei tarvitsisi ajatella jotain tiettyä, vaan antaa ajatusten soljua aivoissa omia aikojaan. Ettei tarvitsisi aina pinnistellä. Kun lapset on saatu illalla nukkumaan, ja saan olla hetken rauhassa, en oikein osaa tehdä mitään. En osaa rauhoittua, kun olen paahtanut koko päivän sata lasissa, tai ainakin aivoni ovat näin tehneet. Fyysisesti ei ehkä paahtamisesta voi puhua, istunhan tietokoneen äärellä, palaverihuoneessa tai kotisohvalla suuren osan päivästä. Sen, mitä en juokse paikasta toiseen.

Ehkä minunkin pitäisi alkaa värittää. 

Tai ehkä on vain pinnisteltävä vielä muutama kuukausi, sillä tiedän että tunnelin päässä on valoa. Pian on aika, jolloin voin avata värityskirjan, tai oikeastaan aloittaa sen mikä värityskirjan sijaan minulle tuo sen kaivatun levon mielelleni. Kun pääsee tekemään jotain sopivan helppoa, meditatiivista puuhaa, jossa mielen voi antaa liikkua omilla teillään...

Kun värittää, kutoo sukkaa tai luo lunta...

"Lopulta keho alkaa seurata mieltä. Kun käsi värittää paperia, mieli rentoutuu. Syke ja hengitys hidastuvat. Ajatukset alkavat virrata uusille poluille. Tai kuten aivotutkija sen sanoo: ohjausresurssia vapautuu ja mieli assosioituu uudelleen." (HS 21.1.2016)

Kun saa upottaa sormet multaan. Toteuttaa suunnitelmaa, kitkeä, kylvää, kitkeä uudelleen.  Luoda järjestystä kaaokseen. Mieli rentoutuu. Syke ja hengitys hidastuvat. Ajatukset alkavat virrata uusille poluille. Tai kun piirtää kasvimaastaan kymmenettä pohjapiirrosta, vaikka tietää sen täysin hulluksi. Nyt oikeastaan ymmärrän, miksi olen niitä pitkin talvea tehnyt. Ja tosiaan! Muutaman olen värittänytkin.

Viime kevään elin elämäni uuvuttavinta työrupeamaa samanaikaisesti kuin aloin muokata saamaani villiintynyttä viljelypalstaa toimivaksi kasvimaaksi. Vaikka tunteja ei elämässäni vapaana olisi tuolloin ollutkaan, ja usein puuhailin palstallani iltamyöhällä, ettei se aika olisi ollut  kokonaan pois lasten kanssa vietetystä ajasta, luulen että se pieni pala maata, yksi aari , pelasti minut loppuunpalamiselta. 

Ihana kollegani eräänä päivänä sen totesikin, kun mietimme, mikä pitää kiireen keskellä ihmisen järjissään. Että pitäisi olla joku asia, josta innostuu, ja jota haluaa pohtia ja suunnitella, vaikkei olisi lainkaan pakko. "Sulle se on sitten varmaan se kasvimaa", hän sanoi ja pohti, että kyllä hänenkin pitäisi löytää jotain joka vaikuttaisi samalla tavoin. 

En ole vielä saanut häneen kasvimaainnostusta tarttumaan. Olen kyllä yrittänyt. Ehkä voisin ostaa hänelle värityskirjan.